Katseita ja kysymysmerkkejä
Nyt ajattelin avautua aiheesta, joka herättää suurta ihmetystä.
Mä oon ollu aina sellanen, että tykkään mennä siellä täällä, itsekseni tai muiden kanssa. Nyt olen hetken aikaa kulkenut vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa, joka ei ole liikuntarajoitteinen tai muutakaan. Hän on ns. "normaali". Mä en tykkää käyttää normaali-sanaa, koska mielestäni meistä kukaan ei ole normaali tai kukaan ei voi määrittää mikä on normaali.
Olemme liikkuneet ympäri Oulua yhdessä ja olemme saaneet osaksemme tuijottelua ja katseita ohikulkijoilta. Itse olen jo vähän oppinut olemaan välittämättä näistä jutuista, mutta kyllä se ajatus tympäisee, että meidät nähdään edelleenkin erilaisina katukuvassa. Asetelma pystyssä oleva mies ja pyörätuolia käyttävä nainen ei ole ilmeisesti vieläkään sellainen, joka ei aiheuta katseita. Tietenkään en voi tietää millä tarkoituksella ihmiset katsovat. Voihan se olla hyvälläkin, mutta eihän muitakaan yhdessä kulkevia ihmisiä tuijoteta. Me kuitenkin elämme 2000-lukua. Tässä olisi monella opittavaaa ja tsempattavaa, koska me kaikki olemme kuitenkin samanarvoisia täällä maailmassa.
Enempää en halua avata tätä juttua, muuten kuin tuomalla ihmetykseni katseista julki. Uskon, että en ole ainoa liikuntarajoitteinen nainen, joka näitä asioita miettii. Haluan korostaa, että tämä ei ole mitenkään maata kaataavaa, mutta aiheuttaa minussa ihmetystä. Näinhän se on, että elämässä ei ole tarkoitettu kaikkia asioita ymmärrettäväksi. Itse kuitenkin pyrin aina välttämään turhat katseet ja tuijotukset, koska koskaan ei voi tietää mikä tarina on takana.
En myöskään tykkää siitä, että säälitään tai mietitään liikaa sitä, että toinen on esimerkiksi liikuntarajoitteinen. Näihinkin asioihin varmasti tottuu. Toisaalta olen taas sitä mieltä, ettei pitäisi tottua. Ihmisten pitäisi mielestäni jättää ennakkoluulot näyttämättä. Uskon, että samanlaista kohtelua joutuvat kokemaan varmasti ulkomaalaiset ja sokeatkin ihmiset. Eli juuri ns. katukuvasta poikkeavat tyypit. Itsehän en pysty muuta kuin elämään asian kanssa. Toivottavasti tämä herättäisi ajatuksia ihmisissä ja pystyttäisiin edes hiukan vaikuttamaan omiin ennakkoluuloihimme.
Toinen asia mitä mietin, jos liikun jossain ystäväni kanssa, niin automaattisesti oletetaan, että ihminen kenen kanssa liikun on minulla töissä. Ei tietenkään aina, mutta hyvin useasti. Tämä on kuitenkin sellainen asia mihin olen jo tottunut. Tämä ei häiritse minua, vaan huvittaa lähinnä, koska asiahan ei niin ole.
Joka tapauksessa kaikissa asioissa on nurja puoli, eikä ole tarkoitus tehdä tästä mitään negatiivista tekstiä.
_____________________
Kävin eilen kävelemässä Martan kanssa Oulun seudun pisimmät portaat Kempeleen Köykkyrissä. Laitan kuvaa tähän. Viime viikolla fysioterapiassa kävin kelaamalla 2,5km, joista vähän kävelin ilman tukea. Laitan videota kävelystä. Kaikki on muuten ihan jees, ei mitään valitettavaa. Jatkan taas, kun siltä tuntuu.
<3:llä Tuoliapina
Mä oon ollu aina sellanen, että tykkään mennä siellä täällä, itsekseni tai muiden kanssa. Nyt olen hetken aikaa kulkenut vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa, joka ei ole liikuntarajoitteinen tai muutakaan. Hän on ns. "normaali". Mä en tykkää käyttää normaali-sanaa, koska mielestäni meistä kukaan ei ole normaali tai kukaan ei voi määrittää mikä on normaali.
Olemme liikkuneet ympäri Oulua yhdessä ja olemme saaneet osaksemme tuijottelua ja katseita ohikulkijoilta. Itse olen jo vähän oppinut olemaan välittämättä näistä jutuista, mutta kyllä se ajatus tympäisee, että meidät nähdään edelleenkin erilaisina katukuvassa. Asetelma pystyssä oleva mies ja pyörätuolia käyttävä nainen ei ole ilmeisesti vieläkään sellainen, joka ei aiheuta katseita. Tietenkään en voi tietää millä tarkoituksella ihmiset katsovat. Voihan se olla hyvälläkin, mutta eihän muitakaan yhdessä kulkevia ihmisiä tuijoteta. Me kuitenkin elämme 2000-lukua. Tässä olisi monella opittavaaa ja tsempattavaa, koska me kaikki olemme kuitenkin samanarvoisia täällä maailmassa.
Enempää en halua avata tätä juttua, muuten kuin tuomalla ihmetykseni katseista julki. Uskon, että en ole ainoa liikuntarajoitteinen nainen, joka näitä asioita miettii. Haluan korostaa, että tämä ei ole mitenkään maata kaataavaa, mutta aiheuttaa minussa ihmetystä. Näinhän se on, että elämässä ei ole tarkoitettu kaikkia asioita ymmärrettäväksi. Itse kuitenkin pyrin aina välttämään turhat katseet ja tuijotukset, koska koskaan ei voi tietää mikä tarina on takana.
En myöskään tykkää siitä, että säälitään tai mietitään liikaa sitä, että toinen on esimerkiksi liikuntarajoitteinen. Näihinkin asioihin varmasti tottuu. Toisaalta olen taas sitä mieltä, ettei pitäisi tottua. Ihmisten pitäisi mielestäni jättää ennakkoluulot näyttämättä. Uskon, että samanlaista kohtelua joutuvat kokemaan varmasti ulkomaalaiset ja sokeatkin ihmiset. Eli juuri ns. katukuvasta poikkeavat tyypit. Itsehän en pysty muuta kuin elämään asian kanssa. Toivottavasti tämä herättäisi ajatuksia ihmisissä ja pystyttäisiin edes hiukan vaikuttamaan omiin ennakkoluuloihimme.
Toinen asia mitä mietin, jos liikun jossain ystäväni kanssa, niin automaattisesti oletetaan, että ihminen kenen kanssa liikun on minulla töissä. Ei tietenkään aina, mutta hyvin useasti. Tämä on kuitenkin sellainen asia mihin olen jo tottunut. Tämä ei häiritse minua, vaan huvittaa lähinnä, koska asiahan ei niin ole.
Joka tapauksessa kaikissa asioissa on nurja puoli, eikä ole tarkoitus tehdä tästä mitään negatiivista tekstiä.
_____________________
Kävin eilen kävelemässä Martan kanssa Oulun seudun pisimmät portaat Kempeleen Köykkyrissä. Laitan kuvaa tähän. Viime viikolla fysioterapiassa kävin kelaamalla 2,5km, joista vähän kävelin ilman tukea. Laitan videota kävelystä. Kaikki on muuten ihan jees, ei mitään valitettavaa. Jatkan taas, kun siltä tuntuu.
<3:llä Tuoliapina
.jpg)
Hei! Olen itse terve ihminen, mutta voin kuvitella että tuijottaminen tuntuu pahalta aivan kuin kenestä tahansa tuntuisi. Mutta se on totuus että ihmisten perusluonne on utelias, ja kun he näkevät jotain ns. normaalista poikkeavaa, he voivat tuijottaa, ihan vain uteliaisuuttaan. Olen itse paljon tekemisissä vammaisten kanssa, ja tiedän kuinka paljon tuijotetaan. Itseänikin kiinnostaa erilaiset vammat. Yritän olla tuijottamatta tuijottamatta kuitenkin. Mutta se on vähän sama, kuin näkisi vaikka erikoiset hiukset, tai hienon takin, tai ihan mitä vain kiinnostavaa. Puhdasta uteliaisuutta. Ainakin omasta puolestani. Toivottavasti en loukkaa sinua.
VastaaPoista