Treenejä ja hyviä kohtaamisia
Treeni-into on ja pysyy, onneksi on Martta-koira mukana lähes joka kerralla. Käytiin tänäänkin kaksi pyörälenkkiä ja nyt illalla Martta sai olla vapaana lähes koko lenkin ajan kun mentiin metsätiellä. Onneksi Martta on yhtä innokas lenkkeilemään kuin minäkin. Olen itse ollut mielissäni kun on ollut aurinkoa ja lämmintä ja monta kertaa on käynyt mielessä, että käyttäisin Marttaa uimassa, mutta Martassa on semmoisia rotuja, että inhoaa vettä. Martasta ei saa uintikaveria. Ensi viikolla jatketaan taas agility-treenejä, nyt olen pitänyt vähän taukoa, mutta olisi huippua jos saataisiin siitä Martan kanssa yhteinen pitkäkestoinen harrastus, meille molemmille tarpeeksi haastetta.
Tällä viikolla treenaamisen ja Martan lisäksi olen viettänyt aikaa siskon lasten kanssa puistossa ja hampparilla ja kummitytön kanssa shoppaillen. Olen aloittanut myös takapihan kunnostusprojektin, lähinnä että saisin nurmikon kasvamaan (minä en ole mikään viherpeukalo). Mutta kaikki ajallaan.
Laskin tuossa kahden viikon ajalta kelauksen ja pyöräilyn saldot. Kelauskilometrejä on tullut 11 ja pyöräilykilometrejä 31. Haastoin itseni ja laitan jokaisen kelaus- ja pyörälenkin ylös ja katson elokuun lopussa paljonko on tullut niiden osalta liikuttua. Avustajani laittoi oman tsemppinsä ja löimme vetoa mikä luku menee rikki elokuun loppuun mennessä. Voittaja on se, kumpi veikkaa lähemmäksi toteutuneita kilometrejä ja häviäjä tarjoaa ruuat. Tykkään tuommoisista motivoinneista, eilisissä tramppatreeneissä asetin itselle tavoitteeksi 200 hyppyä ja sehän tuli tehtyä, oikeastaan pääsin vähän ylikin. Piti hyppiä ylimääräistä, kun pidin välissä pienen tauon. Ajattelin vain mielessäni omaa mottoani.
Tosielämän aitoja kohtaamisia, kun olin liikenteessä invamopolla kaupassa. Reipas pikkutyttö pysäytti minut ja kysyi, että "Miksi sinä menet tuommoisella?" Yritin selittää mahdollisimman yksinkertaisesti että on vikaa jaloissa, tämä on apuväline. En tiedä ymmärsikö, mutta kaikesta ihaninta tässä on se, että tyttö uskaltautui itse kysymään, eikä mummukaan hyssytellyt vaan kysyi lisäkysymyksiä. Tämmöisiä tilanteita voisi olla minun puolestani enemmänkin. Toinen tosielämän kohtaaminen tapahtui tällä viikolla kun hain siskon tyttöä päiväkodista. Silloin olin pyörätuolilla liikenteessä. Siskon tytön päiväkotikaveri kysyi, että "Kuka tuo on, joka istuu tuossa?" ja siskon tyttö kommentoi, että "Se on mun ihana täti!". Lapsilta tulee niin aidosti nuo kysymykset ja vastaukset, että se on kiva huomata kuka on ollut tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa. Sekään ei vaadi minulta tai keneltäkään muultakaan paljoa, jos pysähtyy selittämään. Ei näitä asioita ole minun mielestäni tarve hyssytellä.
Huomenna ohjatut salitreenit ja lauantaina ratsastamaan!
<3:llä Tuoliapina
Tällä viikolla treenaamisen ja Martan lisäksi olen viettänyt aikaa siskon lasten kanssa puistossa ja hampparilla ja kummitytön kanssa shoppaillen. Olen aloittanut myös takapihan kunnostusprojektin, lähinnä että saisin nurmikon kasvamaan (minä en ole mikään viherpeukalo). Mutta kaikki ajallaan.
Laskin tuossa kahden viikon ajalta kelauksen ja pyöräilyn saldot. Kelauskilometrejä on tullut 11 ja pyöräilykilometrejä 31. Haastoin itseni ja laitan jokaisen kelaus- ja pyörälenkin ylös ja katson elokuun lopussa paljonko on tullut niiden osalta liikuttua. Avustajani laittoi oman tsemppinsä ja löimme vetoa mikä luku menee rikki elokuun loppuun mennessä. Voittaja on se, kumpi veikkaa lähemmäksi toteutuneita kilometrejä ja häviäjä tarjoaa ruuat. Tykkään tuommoisista motivoinneista, eilisissä tramppatreeneissä asetin itselle tavoitteeksi 200 hyppyä ja sehän tuli tehtyä, oikeastaan pääsin vähän ylikin. Piti hyppiä ylimääräistä, kun pidin välissä pienen tauon. Ajattelin vain mielessäni omaa mottoani.
Tosielämän aitoja kohtaamisia, kun olin liikenteessä invamopolla kaupassa. Reipas pikkutyttö pysäytti minut ja kysyi, että "Miksi sinä menet tuommoisella?" Yritin selittää mahdollisimman yksinkertaisesti että on vikaa jaloissa, tämä on apuväline. En tiedä ymmärsikö, mutta kaikesta ihaninta tässä on se, että tyttö uskaltautui itse kysymään, eikä mummukaan hyssytellyt vaan kysyi lisäkysymyksiä. Tämmöisiä tilanteita voisi olla minun puolestani enemmänkin. Toinen tosielämän kohtaaminen tapahtui tällä viikolla kun hain siskon tyttöä päiväkodista. Silloin olin pyörätuolilla liikenteessä. Siskon tytön päiväkotikaveri kysyi, että "Kuka tuo on, joka istuu tuossa?" ja siskon tyttö kommentoi, että "Se on mun ihana täti!". Lapsilta tulee niin aidosti nuo kysymykset ja vastaukset, että se on kiva huomata kuka on ollut tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa. Sekään ei vaadi minulta tai keneltäkään muultakaan paljoa, jos pysähtyy selittämään. Ei näitä asioita ole minun mielestäni tarve hyssytellä.
Huomenna ohjatut salitreenit ja lauantaina ratsastamaan!
<3:llä Tuoliapina
.jpg)
Kommentit
Lähetä kommentti