Koirat eivät ole koko elämämme, mutta tekevät elämästämme kokonaisen
Ajattelin avautua teille arjestani koiran kanssa.
Minulla on ollut 11 vuotta koira elämässäni. Muutin 16-vuotiaana kotoani omilleni, silloin minulle tuli ensimmäinen koira, labradorinnoutaja Nella. Koulutin sen itse ja elämämme oli vaihderikasta, ei niinkään ruusuilla tanssimista, mutta päivääkään en vaihtaisi. Apuvälineiden ja vammani takia ennakkoluulot ovat iso osa elämääni. Sain kuulla sitä, etten pärjää ja tulen vielä katumaan kun päätin sitoutua niin pitkäksi ajaksi ja kokemuksen puutteesta epäiltiin. Sain kuitenkin ajan myötä kumottua ennakkoluulot ja päätin olla välittämättä. Nella eli kanssani 9,5 vuotta, lopuksi ihmiset luulivat Nellan olevan töissä kun totteli hyvin ja auttoi minua arjessa selviämään. Vaikken sitä avustajakoiraksi ikinä ajatellutkaan, niin lopulta Nella toimi kuin ajatus. Nellan vanhetessa minulle tuli tunne, että haluan ottaa pienen koiran kaveriksi. Oikeastaan se on ollut jo pidemmän aikaa kypsyvä haave, jonka toteutin pari vuotta sitten. Nella alkoi kuitenkin sairastamaan ja jäimme Martan kanssa kahden, koirat kerkesivät olla yhtäaikaa kolme kuukautta. Martan tullessa taloon kohtasin taas ennakkoluulot siitä, miten pärjään kahden koiran kanssa. Kaikki meni kuitenkin lähes mutkattomasti, koska Nella kerkesi opettamaan pienen koiran tavoille.
Nykyään meidän arki on Martan kanssa hyvin vaihtelevaa, koska olemme aloittaneet harrastamaan yhdessä. Harrastamme agilityn alkeita ja olemme mukana Suomen Karva-Kavereissa ja teemme kaikkea, mitä pystyssäkin olevat tekevät koiransa kanssa. Martta saa paljon kehuja ja ihmiset luulevat että opetan Marttaa avustajakoirakseni, mutta tämäkin on tavallinen seurakoira, kuten Nellakin oli. Apuvälineideni vuoksi Martta on oppinut pienestä pitäen luonnollisesti hyväksymään kaikki apuvälineeni ja kulkeekin lenkillä loistavasti eikä reagoi liiemmin toisiin koiriin tai ulkoisiin tekijöihin. Oman ja Martan kulkemisen helpottamiseksi olen päättänyt opettaa Martan niin, ettei lenkillä jäädä jutuille toisten kanssa. Lenkillä ollessamme törmään harmittavan useasti ihmisten hyväntahtoisiin moikkailuihin ja he sillä tavoin yrittävät jäädä jututtamaan Marttaa ja koskemaan ja silittelemään. Minulta kysytään, että saako koiraa huomioida ja selitän ystävällisesti, ettei ole hyväksi joka tilanteessa, koska se helpottaa meidän liikkumista kadulla. Minun vastaustani ei oteta kuuleviin korviin vaan höpötellään Martalle ja yritetään saada Martan huomio toisaalle. Inhoan tätä, koska joudun itse olemaan hieman epäkohtelias, kun ihmiset eivät ymmärrä, että vaikka koiralla ei ole avustajaliivejä, niin se ei tarkoita, että sitä saa huomioida kieltämisen jälkeen. Tilanteet aiheuttavat epämiellyttäviä kohtaamisia ja Martalle epätietoisuutta siitä, miten tulee reagoida. Yleensä lenkitän Martan invamopollani tai pyörätuolilla ja en voi tietää täysin, miten Martta reagoi, kun olemme liikenteessä ja joku tuntematon tulee höpöttelemään. Toivoisin, että ihmiset kunnioittaisivat meidän sääntöjämme ja antaisivat meidän kulkea rauhassa. Martta on 2-vuotias, eli vielä nuori koira ja me vasta opettelemme asioita, niin olisi toivottavaa että meidän annettaisiin opetella rauhassa.
Kotona minun liikuntarajoitteeni ei liity millään tavalla Martan arkirutiineihin. Elämme hyvin normaalia arkea ja olen hyvin onnellinen siitä, että olen onnistunut koulutuksessani ja Martasta on tullut niin täysipäinen nuori aikuinen, kuin minun kanssani voi olettaa :D
Minulla on ollut 11 vuotta koira elämässäni. Muutin 16-vuotiaana kotoani omilleni, silloin minulle tuli ensimmäinen koira, labradorinnoutaja Nella. Koulutin sen itse ja elämämme oli vaihderikasta, ei niinkään ruusuilla tanssimista, mutta päivääkään en vaihtaisi. Apuvälineiden ja vammani takia ennakkoluulot ovat iso osa elämääni. Sain kuulla sitä, etten pärjää ja tulen vielä katumaan kun päätin sitoutua niin pitkäksi ajaksi ja kokemuksen puutteesta epäiltiin. Sain kuitenkin ajan myötä kumottua ennakkoluulot ja päätin olla välittämättä. Nella eli kanssani 9,5 vuotta, lopuksi ihmiset luulivat Nellan olevan töissä kun totteli hyvin ja auttoi minua arjessa selviämään. Vaikken sitä avustajakoiraksi ikinä ajatellutkaan, niin lopulta Nella toimi kuin ajatus. Nellan vanhetessa minulle tuli tunne, että haluan ottaa pienen koiran kaveriksi. Oikeastaan se on ollut jo pidemmän aikaa kypsyvä haave, jonka toteutin pari vuotta sitten. Nella alkoi kuitenkin sairastamaan ja jäimme Martan kanssa kahden, koirat kerkesivät olla yhtäaikaa kolme kuukautta. Martan tullessa taloon kohtasin taas ennakkoluulot siitä, miten pärjään kahden koiran kanssa. Kaikki meni kuitenkin lähes mutkattomasti, koska Nella kerkesi opettamaan pienen koiran tavoille.
Nykyään meidän arki on Martan kanssa hyvin vaihtelevaa, koska olemme aloittaneet harrastamaan yhdessä. Harrastamme agilityn alkeita ja olemme mukana Suomen Karva-Kavereissa ja teemme kaikkea, mitä pystyssäkin olevat tekevät koiransa kanssa. Martta saa paljon kehuja ja ihmiset luulevat että opetan Marttaa avustajakoirakseni, mutta tämäkin on tavallinen seurakoira, kuten Nellakin oli. Apuvälineideni vuoksi Martta on oppinut pienestä pitäen luonnollisesti hyväksymään kaikki apuvälineeni ja kulkeekin lenkillä loistavasti eikä reagoi liiemmin toisiin koiriin tai ulkoisiin tekijöihin. Oman ja Martan kulkemisen helpottamiseksi olen päättänyt opettaa Martan niin, ettei lenkillä jäädä jutuille toisten kanssa. Lenkillä ollessamme törmään harmittavan useasti ihmisten hyväntahtoisiin moikkailuihin ja he sillä tavoin yrittävät jäädä jututtamaan Marttaa ja koskemaan ja silittelemään. Minulta kysytään, että saako koiraa huomioida ja selitän ystävällisesti, ettei ole hyväksi joka tilanteessa, koska se helpottaa meidän liikkumista kadulla. Minun vastaustani ei oteta kuuleviin korviin vaan höpötellään Martalle ja yritetään saada Martan huomio toisaalle. Inhoan tätä, koska joudun itse olemaan hieman epäkohtelias, kun ihmiset eivät ymmärrä, että vaikka koiralla ei ole avustajaliivejä, niin se ei tarkoita, että sitä saa huomioida kieltämisen jälkeen. Tilanteet aiheuttavat epämiellyttäviä kohtaamisia ja Martalle epätietoisuutta siitä, miten tulee reagoida. Yleensä lenkitän Martan invamopollani tai pyörätuolilla ja en voi tietää täysin, miten Martta reagoi, kun olemme liikenteessä ja joku tuntematon tulee höpöttelemään. Toivoisin, että ihmiset kunnioittaisivat meidän sääntöjämme ja antaisivat meidän kulkea rauhassa. Martta on 2-vuotias, eli vielä nuori koira ja me vasta opettelemme asioita, niin olisi toivottavaa että meidän annettaisiin opetella rauhassa.
Kotona minun liikuntarajoitteeni ei liity millään tavalla Martan arkirutiineihin. Elämme hyvin normaalia arkea ja olen hyvin onnellinen siitä, että olen onnistunut koulutuksessani ja Martasta on tullut niin täysipäinen nuori aikuinen, kuin minun kanssani voi olettaa :D
.jpg)
Kommentit
Lähetä kommentti