Melkein poliisi, kaiken jälkeen hän on elossa

 


Haluan kertoa teille kuinka innoissani olen tästä haastattelusta. Mitään en oo muuttanu, teksti on täysin alkuperäinen. Tää on mulle tosi iso kunnia, että tää meijän koko kansan supersankari anto haastattelun mulle. Oon niin otettu ja kiitollinen. Melkein poliisi kertoo tekstissään hyvin yksityiskohtaisesti oman tarinansa. Kyyneliltä ei voi välttyä. <3

Moikka!

Kertoisitko lukijoille kuka olet ja mistä sinut tunnetaan? 

- Olen Heidi Foxell ja minut varmaan muistetaan parhaiten vuoden 2012 Hyvinkään ammuskelusta, tämän lisäksi pelasin 17 vuotta jalkapalloa. Vuonna 2006 voitin Fc-Sportissa B-tyttöjen kanssa suomenmestaruuden ja sen jälkeen pelasin vuosina 2007-2012 naisten liigaa. 

Loukkaannuit ja vammauduit töissä ollessasi, kertoisitko lyhyesti tarinasi.

- Olin poliisina työharjoittelussa Hyvinkäällä 26.5.2012. Tänä päivänä nuori mies kiipesi kaupungissa liikenne rakennuksen katolle ja alkoi ammuskella kadulla juhlivia nuoria kivääreillä. Saimme hälytyksen noin klo 01.55 ja olimme tapahtumapaikalla alle 30 sekunnissa. Kuulimme Mikan kanssa kiväärin laukauksen ja Mika kehotti laittamaan taktiset luotiliivit päälle. Tein työtä käskettyä ja hyppäsin autosta ulos. En kerennyt avata edes poliisiauton keskimmäistä ovea, kun kuului uusi kiväärin laukaus. Se osui minuun ja lyyhistyin siihen paikkaan. Tunsin vain kylmän asfaltin poskeni alla ja muistan miettineeni että "ei hitto nyt osui ja ei vittu se voi ampua minua uudestaan", joten lähdin ryömimään vieressäni olevien autojen väliin, sitten minun kasvot rojahti vaan maahan. 

- En tuntenut varsinaista kipua ollenkaan, mutta se tuntui siltä kuin joku olisi potkaissut pallon mahaan ja ilmat olisi lähtenyt pihalle. En saanut kunnolla vedettyä happea ja silmissä pimeni heti kun minuun osui. Pystyin kuitenkin silti havainnoimaan hiukan ympäristöä. Kuulin esimerkiksi kuinka työparini juoksi "henkensä edestä". Sen oikeasti pystyi tunnistamaan niistä askelista, että nyt ei juostu muuten vaan vieressä olevan rakennuksen taakse piiloon. Pian Mika juoksi luokseni ja kysyi mihin minua osui ja en kuulemma vastannut mitenkään, olin vain rohissut siinä maassa. Pian paikalle saapui myös muita partioita ja muistan kuulleeni yhden partiokaverin äänen, en kuullut kenenkään muun ääntä ollenkaan, vain JJ:n äänen. Muistan hänen sanoneen, että "Heidi ei mitään hätää, me pidetään sinusta huolta, sinä selviät kyllä, ambulanssi tulee ihan kohta, ei mitään hätää". Pian tunsin kun kolme tai neljä miestä kantoi minut ambulanssiin ja huomasin siinä, että oikea jalkani ei toiminut ja sanoin sen ääneen. Pian olin ambulanssin kyydissä ja sen jälkeen filmi meni poikki. 

- Menetin kävelykyvyn 31.3.2014 opeteltuani ensin sairaalassa kaksi kertaa kävelemään massiivisten leikkausten jälkeen. Silloin piti olla ihan tavallinen suolistoskopia ja halusin siihen nukutuksen, koska inhosin/pelkäsin silloin kaikkea mikä aiheutti kipua. Anestesialääkäri ei minun tietääkseni ollut tutustunut minun papereihin kunnolla ja vaivutti minut vain niin sanottuun "keinouneen", missä kroppa pystyy edelleen reagoimaan. Kun he laittoivat minulle putken kurkkuun, sain tällöin kuulemma oksennusrefleksin ja oksensin suuni täyteen ja vedin kaiken keuhkoihin. Siinä vaiheessa lähdettiin vauhdilla teho-osastolle ja minun paineet laski niin alas (ehkä jotain 60/40), jolloin veri ei jaksanut kuljettaa happea kunnolla jalkoihin. Tällöin sain selkäydinvamman lannenikaman alueelle. Minulle ei olisi siis kerrottu missään vaiheessa mitä siinä tapahtui, vaan asiaa yritettiin peitellä ja vähätellä. Kaikki ei ole ihan faktaa, mutta jotain sain silloin selvitettyä ja jotain tällaista silloin tapahtui. 

- Itse heräsin siis noin kahdeksan päivää myöhemmin ja olin kuolla muutamaan otteeseen. Kun viimein heräsin niin muistan elävästi, kun olin niin heikko etten jaksanut nostaa edes kättä peiton alta pois. Olin aivan pihalla missä olin, mitä tapahtui ja koska.

Miten vammautuminen on muuttanut elämääsi?

- Vammautuminen on muuttanut todella radikaalisti elämääni. Ensiksi jouduin pyörätuoliin hoitovirheen johdosta ja se on ollut henkisesti todella raskasta. Olen aina ollut himourheilija ja pelasin 17 vuotta jalkapalloa, lisäksi harrastin vapaa-ajalla muun muassa sulkapalloa, lautailua talvella, beach volleyta, uimista, sukeltamista, kuntosalia ja futsalia. Urheileminen oli minulle "henkireikä". Se oli aina stressin purkutapa ja ja nykyään se on kadonnut lähes kokonaan. Enää vaan haaveilen uimisesta, kuntosalilla käymisestä ja pyörätuolikoripallosta. En vain saa aikaiseksi lähteä treeneihin, enkä oikein tiedä mistä se johtuu. Se voi johtua ehkä pelosta, ettei urheilu tunnu enää samalta. Lisäksi pyörätuoli vei itsetuntoni todella alas ja sen hyväksyminen etten ole enää "näyttävä" nainen oli yksi suurimmista syistä joka minun itsetunnon vei. Nykyään olen jo oppinut elämään sen parissa paremmin ja en tunne itseäni enää niin "turhaksi". 

Pystytkö nykyään tekemään poliisin töitä?

- Olen päättänyt että haluan kaikesta huolimatta opiskella itseni poliisiksi ja tämän päätöksen tein jo ollessani sairaalassa. Olen käynyt "työharjoittelussa"  Vantaan poliisiasemalla esikäsittelyssä, joka oli aivan todella pitkästyttävää ja ajoikin motivaationi aivan alas. Olinkin viime syksynä lähellä lopettaa opintoni, mutta käytyäni viikonlopun mittaisessa poliisien post.trauma työpajassa Yyterissä se sai silmäni avautumaan. Huomasin kuinka paljon minä sitä tahdon edelleen, joten päätin jatkaa! Nyt olen katsellut tulevia kursseja ja jatkan syksyllä 45 opintopisteen keräämistä ja toivon että valmistun vuoden sisällä.

Tykkään sun asenteesta, voisin uskoa, että itse sinun tilanteessa olisin katkera tapahtuneesta. Sinusta paistaa elämänilo ja se ettet todellakaan luovuta. Oletko missään vaiheessa ollut katkera tekijälle?

- Ehkä yllättäen kyllä en ole ollut yhtään katkera tekijälle, koska tajusin heti alussa että jos nyt katkeroidun, se upottaisi minut syvään kuiluun enkä koskaan olisi päässyt sieltä pois. Uskonkin että se "päätös" oli minun elämäni suurimmista/parhaista, koska uskon todella että en olisi enää täällä jos niin olisi käynyt. Halusin heti keskittyä positiivisiin asioihin, olin edelleen "elossa". Se oli kuitenkin todella lähellä etten enää olisi. Siitä kuuluu tietysti kiitos myös lääkäreille, jotka tekivät ison työn pitkälle yli kolmen vuoden ajan. Olen kiitollinen myös itselleni, koska päätin heti alussa etten luovuta!

- Minulla olikin traditio, että aina kun joudun leikkauspöydälle, niin juuri ennen nukutusta sanoin itselleni että "taistele", että minun ei tarvitse selvitä kuin tästä yhdestä päivästä ja sitten taas jatketaan eteenpäin.

Tarvitsetko avustajaa arjessa, jos tarvitset niin missä asioissa?

- Avustajaa tarvitsen yleensä tavallisissa arjen askareissa, esimerkiksi vaatehuollossa, imuroinnissa, lattianpesussa, pölyjen pyyhkimisessä, kaupassa käymisessä minun kanssa ja muussa sellaisessa mitä pyydän tekemään. 

Mitä haaveita sinulla on tulevaisuudelle?

- Minä haaveilen, että olen joskus vielä valmistunut poliisi. Tämän lisäksi haaveilen siitä, että pystyisin matkustamaan Fijille pariksi kuukaudeksi ja voisin kierrellä siinä lähimaissa. Haluaisin myös päästä pelaamaan pyörätuolikoripalloa Suomen maajoukkueessa. 

Olet löytänyt rinnallesi ihmisen ketä rakastat, olisi kiva kuulla teidän kohtaaminen ja elämäntilanne nyt?

- Tapasin Nooran deittiappissa "HER". Minä olin ollut siellä ehkä viikon kun matchattiin ja juteltiin ehkä kaksi viikkoa ennen kuin sovittiin että nähdään. Heti kun tavattiin, niin se tuntui helpolta ja turvalliselta. Sen jälkeen sovittiin aika pian, että nähdään uudestaan. On tässä ollut paljon isoja kysymyksiä, mutta aina ollaan silti sovittu että jatketaan, koska on aina tullut olo ettei voi elää ilman toista. Ollaan nyt heinäkuussa oltu yhdessä seitsemän kuukautta.

Mitä operaatioita sinulle on tehty loukkaantumisen myötä? Onko ne kaikki onnistuneet edistämään sinun elämänlaatua ja mahdollista liikkumiskykyä?

- Minulle on tehty lähemmäs 60 leikkausta yhteensä. Varmaan kaikki on edistänyt minun hyvinvointia, paitsi se pieleen mennyt suolistoskopia vuonna 2014, minkä seurauksena sain selkäydinvamman ja menetin kävelykykyni ensin opeteltuani sen jo kaksi kertaa uudelleen sairaalassa.

Oletko saanut kaiken tarvittavan avun vai oletko joutunut taistelemaan kaupunkisi kanssa?

- Minua on kyllä tuettu tosi hyvin. En ole onneksi joutunut taistelemaan vakuutusyhtiön kanssa, vaan minun tuki tulee valtiokonttorilta ja he on kyllä suostuneet kustantamaan kaiken. Olen tosi tyytyväinen siihen. Paitsi silloin kun tein hoitovirheestä ilmoituksen ja sain korvauksia vain muutaman hassun tonnin siitä, että menetin kävelykykyni."

Heidi "Foxy" Foxell



Kommentit

Suositut tekstit