Tuoliperheen elämää

Kun mietin aihetta mistä kirjoitan, aiheita on paljon, mutta sitten kun istahdan koneen ääreen niin pää lyö tyhjää, joten katotaan mitä tulee. Tällä hetkellä Leo nukkuu päikkäreitään, niin ehdin ainakin aloittaa. Oon tehny viime päivinä jouluostoksia ja avustajani on ollut mukana meijän kanssa. Valehtelematta joka toinen vastaantulija kattoo meitä ihmettelevällä ilmeellä. Mä tiiän että oon kirjoittanu tästä paljon, mutta aina se jaksaa ihmetyttää, että miksi. Sen näkee ilmeestä, että miten meitä katotaan, että onko se hyvällä vai ihmetyksellä. Itse asiassa on tältä viikolta taas esimerkki; olin verikokeissa ja Leo oli myös mukana sekä avustaja. Näytteenottaja ihmetteli avustajalleni, että onko hänellä koskaan vapaata, kun avustaja kertoi olevansa perheellemme tuttu ja päivittäin tekemisissä. Ihmetteli, että kuka on viikonloppuisin apunamme, kun avustaja on lomalla. Tuntui olevan vaikea käsittää, että minulla on puoliso apuna sekä Leolla isä päivittäisessä elämässä läsnä. Tiettyyn pisteeseen saakka mäkin jaksan kuunnella tuommosta vähättelyä äitiydestäni, mutta se raja tulee kaikilla jossain vaiheessa vastaan, ja mulla tässä tapauksessa nyt. En kirjoita tästä aiheesta enempää tämän jälkeen, mutta uskon että tämän asian kanssa saan itse taistella läpi elämäni. En minäkään arvostele ketään, varsinkaan tuntemattomia minkään semmoisen asian takia mihin he eivät voi itse vaikuttaa. Huomaatte varmasti, että vähän kiehuu, mutta oikeestaan tämän takia blogia aloin kirjoittamaan, jotta saan purkaa itseäni.

Sitten avustajakuvioista ja minulle myönnetyistä tunneista. Ensinnäkin, olen tosi kiitollinen tuntimääristä mitä minulle on myönnetty, se riittää meille hyvin. Pointti on se, että ainakin Oulun kaupungilla päätökset ovat monitulkinnaisia, joten täytyy olla tarkkana ja pitää omista oikeuksista kiinni, mulle nimittäin kävi niin, että päätöksestäni sai eri kuvan tuntimääristä kuin mitä minulle oli oikeasti myönnetty, ja tätäkään ei sanottu minulle suoraan, vasta kun luettiin pari lakipykälää ja alettiin kunnolla selvittämään, sain tiedon oikeista tunneista, joihon olen kyllä tyytyväinen joka tapauksessa.

Vammani vuoksi joudumme elämään elämää niin, että avustajani on meillä avustamassa mieheni työssäolon aikana ja välillä viikonloppuisin. Se ei silti tarkoita sitä, että avustajani tekee kaiken, vaan on enemmänkin kuin oikea käteni ja pysäyttää Leoa, kun hän on juuri oppinut kävelemään. Vaikka meillä onkin arki erilaista ja siihen kuuluu auttavia käsiä, niin se ei tarkoita sitä, että se olisi minulta mitenkään pois, tai että olisin vähemmän äiti lapselleni. 

Päätin myös liittyä Hetaan, eli henkilökohtaisten avustajien työnantajien liittoon, koska työntekijäni saavat tällöin parempaa palkkaa ja heitä kohdellaan oikeudenmukaisemmin. 

Vielä lopuksi se kaikista tärkein, eli oma perhe-elämä; meillä menee Henkan kanssa hyvin ja on paljon suunnitelmia tulevalle. Leo on tosiaan oppinut kävelemään ja nukkuu täysiä öitä. Helppo lapsi mutta temperamenttiä löytyy myös. 19pvä hän täyttää vuoden, joten nyt suunnitellaan synttäreitä ja Joulua koronan sallimissa rajoissa. 

Jes, kerkesin kirjoittaa päikkäreiden aikana! :) Rauhallista Joulun aikaa ja Onnea Uudelle vuodelle ellen ehdi kirjoittaa aiemmin. 

<3:llä Tuoliapina