Kuulumisia muuttolaatikoiden keskeltä

Olen tässä viimepäivät miettinyt, kuinka onnekas olenkaan tästä elämäntilanteesta. Tällä hetkellä asuntoni lattialla on muuttolaatikoita ja jätesäkkejä, tämähän tietää vain hyvää. Monenlaisia tunteita olen käynyt läpi tässä vuokrasopimuksen kirjoitusten jälkeen. Tunteet ovat olleet positiivisia. Olen miettinyt, että elämäni heitti onnellista kuperkeikkaa. Pöljää ajatella, mutta välillä mietin ansaitsenko tän kaiken hyvän. Mutta sitte havahdun, kyllä perkeleessä ansaitsen. Miksipä en. 

Muutamme joulukuun puolessa välissä yhteiseen asuntoon. Asunto on kaksikerroksinen rivitalo kolmio Oulujoen rannalla. Asunto ja asuinalue ovat unelmien täyttymys. Vaikka onkin paljon hommaa, silti odotan muuttopäivää kuin kuuta nousevaa. Lähipiiristämme tulee paljon apujoukkoja ja siitä olenkin kiitollinen.

Muuton lisäksi kouluhommat ovat mielessäni ja ensi kesänä minulla pitäisi olla kaksi ammattia, jos kaikki menee hyvin. Täytyy uskoa ja luottaa itseensä sen verran, että näin tulee olemaan.

Kävin alkuviikosta korva erikoislääkärillä. Loppujen lopuksi kuulo oikeassa korvassa erittäin hyvä, mutta vasemmassa yhden taajuuden alentunut. Tämä vaikuttaa enemmän kuin voisi ajatella. Pystyn elämään tämän kanssa kuitenkin ihan hyvin, ilman mitään apuja. Ihmettelin vaan, kun piti pyytää ihmisiä toistamaan sanojaan ja siksi päätin tutkituttaa kuuloni. Ja sieltähän se syy selvisi. Muuten kaikki terveydessäni minulle normaalisti.

Fyssaritreeneissä olen käynyt. Eilen tehtiin kuntotesti ja fyssarini oli tyytyväinen tuloksiini. Keväällä tehdään uusi ja katsotaan, onko edistystä tapahtunut. Laitankin tähän kuvan eilisistä treeneistä.

Kiireisen arjen keskellä en ole kuitenkaa unohtanut Marttaa. Olemme tehneet yhdessä harjoituksia ja käyneet normaalit lenkit.

Viime viikonloppuna kävimme H<3:n kanssa katsomassa Happoradioa Ihkussa. Ei kylläkään koko keikkaa, mutta lopusta. Se oli loppuunmyyty ja oli hiukan hankaluuksia mennä pyörätuolin kanssa ihmispaljoudessa. Mutta kuten tiedätte, en anna sen haitata.

Emme enää saa pariskuntana niin paljoa oudoksuvia katseita. Edelleen kuitenkin yksittäisiä tyyppejä tulee kysymään minulta humaltuneena vammastani, kuten ennenkin. Se ei ole uutta, mutta vaikka olen miehen kanssa liikkeellä, niin silti toiset miehet saattavat ehdotella sopimattomia. Kun huomautan, että olen mieheni kanssa, ehdottelijat häkeltyvät ja antavat olla. Mä uskon siihen, että näitä tilanteita tulee olemaan aina. Tavallaan se ei haittaa minua. Se riippuu siitä, millä tavalla mulle jutellaan ja pidetäänkö minua "normaalina" ihmisenä.

Huomasin asuntonäytöissä käydessämme, että ihmiset hieman oudoksuivat meitä pariskuntana, koska kävelin asuntonäytöissä telineen kanssa. Yleensä en kiinnitä huomiota ihmisten katseisiin, mutta nyt näitä tilanteita ei voinut olla huomaamatta. Minua ei häiritse katseet, mutta ylenpalttinen tuijottaminen normaaleissa tilanteissa häiritsee. Toki ymmärrän, että tämä voi vastapuolille olla aivan uusi tilanne. Eikä minun kaltaisia tyyppejä ole välttämättä näkynyt asuntonäytöissä puolisoidensa kanssa.

Tulevan vuokra-asunnon omistaja ymmärsi todella hyvin minun liikuntarajoitteisuuden, eikä hänellä ollut mitään ennakkoluuloja liittyen liikuntarajoitteisuuteeni tai meihin pariskuntana.


<3:llä Tuoliapina