Minä vammaisena

No niin tuli aika kirjoitella, tutkimukset on ohi.

Toisaalta tosi hyvä mieli siitä että kävin ja hoidin asioitani, mutta sitten on taas se toinen puoli, huomasin että vammaisena henkilönä minun oletetaan olevan passiivinen.  Sellainen etten kykene suoriutumaan työelämästä ja opiskeluista. Tiedostan että minulla on suuria haasteita, on ollut ja tulee aina olemaan, mutta mikään ei ole ylitsepääsemätöntä. Tässä asiassa se ei ole liioiteltua kun sanon että pitää tehdä helvetisti töitä että onnistun. En koe kuitenkaan jättäväni asiaa tekemättä sen takia että se vaatii suuria ponnisteluja.

Ammattilaiset tutkimuksissa liian helposti olettavat minun vammaisena ihmisenä jääväni työkyvyttömyyseläkkeelle. Lapuissani lukee hyvin selkeästi että he tuovat esille minulla olevan huomattavan rajoittunut työkyky. Suoraan sanottuna tuli vitutus itku tästä tiedosta. Ymmärrän pointin että nyt sitten on helpompaa hakea ilman taistelua eläkettä, jos tilanne tulisi sellaiseksi etten oikeasti onnistu. Kiitän omaa luonnettani siitä etten ole heti luovuttamassa vaikka minulle sitä mahdollisuutta tarjotaan. En usko kuitenkaan voittavani sillä mitään että jäisin kotiin, niin sanotusti tekemättä yhtään mitään. Eli ponnistelen että saan opintoni loppuun ja haaveita tulevaisuudessa työelämäänkin on.

Tässä tullaan siihen mistä olen aiemminkin kirjoittanut, elikkä ennakkoluulot ja stereotypiat nostavat päätään. Se on vittumaista, koska olenhan ennenkin näyttänyt että pystyn työskentelemään ensimmäisellä ammatillani mielestäni jopa ihan hyvin. Tietenkin siinä oli hidasteita mutta ne ei koitunut esteeksi. Olen myöskin opiskellut edellisen ammatin samankaltaisesti kuin tällä hetkellä, joten aion kompastuskivistä huolimatta tehdä sen nyttenkin.

Itse halusin tietoa ja sitä sain. Tutkimukset eivät missään nimessä ollut turhia, nyt ymmärrän itseäni paremmin ja niin varmasti lähipiirinikin. Olisihan se tylsää jos elämä olisi liian helppoa. Yksi isoimpana helpotuksena minkä koin on fysioterapian kertojen lisäämisen puoltaminen. Suuri työ luultavasti palkitaan, koska kolme eri lääkäriä oli kanssani samaa mieltä, että tarvitsen lisää fysioterapia käyntejä. Myöskin väsymykseen sain selvyyden ja väsymys johtuu hyvin suurella todennäköisyydellä keskittymisvaikeuksista, jotka ovat olleet osana elämääni aina. Mutta nyt kaikkea tätä on helpompi käsitellä kun se tuli konkreettisesti tietoon.

Minulla menisi päivä tässä jos kertoisin kaikki tutkimustulokset, mutta täytyy sanoa että pääosin olen todella tyytyväinen tuloksiin ja eritoten muistiini.

Blogini nimi on juuri oikea, koska tämähän on elämää rajoitteiden kanssa. Pointti tässä kirjoituksessa lienee se, että vaikka sinulla on hirveästi haasteita elämässä, pitää koittaa selviytyä eikä ensimmäiseksi vaan luovuta. Aika paljonhan mun elämä tämän vammaisuuden kanssa on näyttämistä muille että pystyn, ja haluan pystyä. Se ei onneksi tarkoita sitä, että luovutan vaikka välillä rankasti vituttaakin.  Kaiken tämän jälkeen voin todeta, että elän elämäni onnellisinta aikaa melkeimpä joka osa-alueella, opiskelen unelma ammattini johon tulen valmistumaan ennemmin tai myöhemmin.

Kaikkea hyvää viikonloppuu.

<3:llä Tuoliapina