Ihmiset ja niiden kysymykset
Hetken mietittyäni tämänkertainen teksti on aika selvä. Haluan kirjoittaa itseeni kohdistuvista ennakkoluuloista, mitä kohtaan tuolini ja vammani vuoksi. Kaikki eivät lainkaan ole negatiivisia ennakkoluuloja, yleisin mitä kohtaan enimmäkseen, on se, että ihmiset ihmettelevät kuinka voin kulkea yksin koirani kanssa kaupungilla tai kuinka voin kouluttaa koiraani, koska istun tuolissa. Välillä tuntuu tosi turhauttavalta vastata aina samoihin kysymyksiin, mutta onneksi ihmiset eivät tee sitä kiusallaan vaan tietämättömyyttään. Yleensä vastaan hyvinkin kohteliaasti, mitä nyt mieleen juolahtaa, mutta välillä olen niin kuin en kuulisikaan kysymystä ja esitän kiireistä. Mutta mua ihmetyttää se, että miten tuoli muka voi vaikuttaa koiran ja mun väliseen suhteeseen. No okei, kyllähän se vaikuttaa paljon, elo on erilaista mitä pystyssä olevan ja eläimen välinen suhde on, mutta eihän koira sitä ymmärrä kun on pennusta asti minun kanssa elänyt. Ja hyvä tyttö Martasta on tullut.
Toinen ennakkoluulo, mihin törmään, on että miten minunlainen ihminen voi asua yksin. Ja kuka minusta huolehtii? Niin, olenhan jo juuri täysi-ikäistynyt (täytin juuri 28v), olen asunut omillani 12 vuotta. Tietenkin minulla on avustaja, siitähän olen kertonutkin, mutta ei pidä olettaa etteikö tuolia käyttävä ihminen pärjäisi yksin arjessa. Koska meitäkin on erilaisia, niin kaikki ovat yksilöitä. Kaikista ärsyttävintä on se, että ihmiset olettavat. Mutta onneksi ihmiset ovat rohkaistuneet kysymään asioista.
Ja kolmas, kaikista vittumaisin, mihin törmään yllättävänkin useasti, on uskomus, ettei meillä liikuntarajoitteisilla ole seksielämää. Mitään sen suuremmin avaamatta tai kertomatta, voin sanoa, että omalla kohdallani vammani ei estä fyysistä kanssakäymistä. Testattu on ;) Viimeisin kysymys minkä kuulin eräältä mieheltä, oli että "Ootko neitsyt?". Sitten kun vedin sen huumoriksi ja sanoin että en, kun rapu, niin se ei millään meinannut uskoa, että minunlaisellani tyypillä voisi olla mitään aktiivista makuuhuoneessa. Ja kyllä, ne ovat normaaleja miehiä (no, mikä kenellekin on normaali, mutta fyysistä vikaa ei ainakaan ole). Luulen tietäväni seuraavan kysymyksen, joten voin vastata siihen heti: En tarvitse minkäänlaisia apuja kyseisessä suorituksessa, kyse on kahden ihmisen välisestä läheisyydestä, ilman avustajia, apuvälineitä jne. Avustajanihan ei ole täällä yötäpäivää, muutaman tunnin silloin tällöin, eli rauhallisia ja yksityisiä hetkiä tämmöiselle on ja se on minun elämässäni ihan normaalia. Tällä hetkellä en seurustele, mutta en myöskään vaihtele miehiä niin kuin alushousujani, joten mitään jonoa ei oven takana ole, enkä siihen pyrikään. Tällaisiin hommiin tarvitsee erityisen luottamuksen, ihan niinkuin kaikilla.
Sitten toiseen asiaan, olen nyt nähnyt muutamia ihmisiä kaupungilla ja eri tapahtumissa, jotka tulevat moikkaamaan ja onnittelemaan hienoista treenisuorituksistani. Haluan korostaa, että jos tulette moikkaamaan minua ja näytän yllättyneeltä tai jäätyneeltä, se ei tarkoita että olisin epäkohtelias, mutta tämä on vielä ihan uutta minulle. Toivon, että jatkatte samaan malliin ja tulette jututtaan, mutta halusin vain kertoa, ettei minusta jää itsekkään tai tylyn ihmisen mielikuvaa kenellekään, koska sellainen en todellakaan ole, ainakaan selvinpäin ;)
Tuoliapina kiittää ja kuittaa!
Toinen ennakkoluulo, mihin törmään, on että miten minunlainen ihminen voi asua yksin. Ja kuka minusta huolehtii? Niin, olenhan jo juuri täysi-ikäistynyt (täytin juuri 28v), olen asunut omillani 12 vuotta. Tietenkin minulla on avustaja, siitähän olen kertonutkin, mutta ei pidä olettaa etteikö tuolia käyttävä ihminen pärjäisi yksin arjessa. Koska meitäkin on erilaisia, niin kaikki ovat yksilöitä. Kaikista ärsyttävintä on se, että ihmiset olettavat. Mutta onneksi ihmiset ovat rohkaistuneet kysymään asioista.
Ja kolmas, kaikista vittumaisin, mihin törmään yllättävänkin useasti, on uskomus, ettei meillä liikuntarajoitteisilla ole seksielämää. Mitään sen suuremmin avaamatta tai kertomatta, voin sanoa, että omalla kohdallani vammani ei estä fyysistä kanssakäymistä. Testattu on ;) Viimeisin kysymys minkä kuulin eräältä mieheltä, oli että "Ootko neitsyt?". Sitten kun vedin sen huumoriksi ja sanoin että en, kun rapu, niin se ei millään meinannut uskoa, että minunlaisellani tyypillä voisi olla mitään aktiivista makuuhuoneessa. Ja kyllä, ne ovat normaaleja miehiä (no, mikä kenellekin on normaali, mutta fyysistä vikaa ei ainakaan ole). Luulen tietäväni seuraavan kysymyksen, joten voin vastata siihen heti: En tarvitse minkäänlaisia apuja kyseisessä suorituksessa, kyse on kahden ihmisen välisestä läheisyydestä, ilman avustajia, apuvälineitä jne. Avustajanihan ei ole täällä yötäpäivää, muutaman tunnin silloin tällöin, eli rauhallisia ja yksityisiä hetkiä tämmöiselle on ja se on minun elämässäni ihan normaalia. Tällä hetkellä en seurustele, mutta en myöskään vaihtele miehiä niin kuin alushousujani, joten mitään jonoa ei oven takana ole, enkä siihen pyrikään. Tällaisiin hommiin tarvitsee erityisen luottamuksen, ihan niinkuin kaikilla.
Sitten toiseen asiaan, olen nyt nähnyt muutamia ihmisiä kaupungilla ja eri tapahtumissa, jotka tulevat moikkaamaan ja onnittelemaan hienoista treenisuorituksistani. Haluan korostaa, että jos tulette moikkaamaan minua ja näytän yllättyneeltä tai jäätyneeltä, se ei tarkoita että olisin epäkohtelias, mutta tämä on vielä ihan uutta minulle. Toivon, että jatkatte samaan malliin ja tulette jututtaan, mutta halusin vain kertoa, ettei minusta jää itsekkään tai tylyn ihmisen mielikuvaa kenellekään, koska sellainen en todellakaan ole, ainakaan selvinpäin ;)
Tuoliapina kiittää ja kuittaa!
.jpg)
Kommentit
Lähetä kommentti