Vammani - olet osa minua, välillä olet läjä paskaa. Sivuvaunu joka ei koskaan irtoa.

Istun olohuoneen sohvalle ja otin koneen syliin. Mä rakastan näitä hetkiää, kun päivän jälkeen saan sanoa itselleni mä rakastan sitä, kun saan vaan olla. Meille ei kuulu mitään erikoista, tavallisen hyvvää kuitenkin. 

Käytiin maanantaina uimassa Leon ja avustajan kanssa. Leo tykkäs hirmusesti. Hänen palaute uinnin jälkeen oli "kivaa uimassa." Mä olin Leon kanssa porealtaassa ja sitte nautittiin lastenaltaassa. Ensin ajattelin etten mee koko altaaseen, jotenkin ajatus hävetti siitä, että avustajani joutuu auttamaan meitä molempia. Vaikka se on mulle täysin normaalia arjessa ja kotiympäristössä niin tuo ns. vieraampi maaperä ei tuntunu kyllä hyvältä. Mietin Leoa kuitenkin ja päätin mennä mukkaan. Mä oon Leoa varten uimassa ja halusin jakaa Leon kanssa kokemuksia ja tehä muistoja. Leollehan on täysin normaalia, että mulla on apu lähes aina mukana. Yllätyin fiiliksestä ja häpeäntunteesta. Mähän ossaan uida, mut tosi heikonlaisesti, sekin hävettää. Uimareissun jälkeen tuli kuitenkin tunne, että onneksi menin altaaseen, koska se oli selvästi tärkeetä meille molemille. 

Silti on tärkeää tuntea häpeää ja muitakin tunteita päästä yli siitä se opettaa. Häpeä ja kaikki tunteet on yksi syy miksi kirjotan tätä blogia. Haluun tuoda ilmi lähes kaiken elämästäni mitä koen tän vamnman kanssa.Monta kertaa mietin mielessä mitä asioita oon kohdannut parisuhteessa liittyen siis tähän vammaan. Mitkä asiat on ollu vaikeita kertoa tai näyttää puolisolleni, niitä on oikeesti aika paljon. Toki niitä hyviäkin asioita on, jotka liittyy tuohon mun vammaan, mut rehellisesti niitä hyviä asioita on vähemmän. Tavattuani puolisoni kerroin rehellisesti, että tarvitsen apua ja mun luona käy avustaja auttamassa arjessa. Voitte kuvitella, että asioita oli paljon kerrottavana. Kerroin kaiken missä tarvitsen apua ja missä tulevaisuudessa tuun tarvitsemaan jeesiä jos perhettä joskus perustetaan. Yksi yö juttellimme nämä asiat läpi. Toisaalta se oli vaikeaa, mut toisaalta helppoa. En silti uskonut, että nykyinen mieheni jäisi viereeni ja hyväksyisi minut täysin sellaisena kun olin tavatessamme ja minkälainen olen nyt. Miltei kolme ja puoli vuotta ollaan elettty ja koettu yhdessä. Vaikeaakin on ollut, siis tosi vaikeaa. Tässä kohtaa menee tasaisen hyvin ja rakkautta ja tahtoa on katsoa mitä elämämme tuo.  Vieläkin löytyy juttuja mitä häpeän vammani takia parusuhteessani. Esimerkiksi: Jos me mennään yhdessä syömään ja tilaan pihvin, niin mua hävettää, kun mieheni joutuu leikkaamaan pihvin mulle. Mun kädet ei toimi tarpeeksi hyvin, että saisin sen ite leikattua. Tai jos haluan laittautua jonnekkin, joudun aina pyytäämään jeesiä meikkaamisessa tai hiusten laitossa. Tai jod pitää kirjottaa jotain niin pyydän mieheni tekemään sen, koska mun silmän ja käden yhteistyö on todella olematonta. Jos otamme kuvia niin mua hävettää ja häiritsee kun silmäni karsastaa. Siis onhan näitä esimerkkejä eletystä elämästä. Se positiivinen esimerkki on kuitenkin se, että jos me ollaan jossain ihan sama missä niin mieheni pitää hyvin tärkeänä sitä, että ksikki huomaa, että hän on mieheni eikä avustajani. Mieheni näyttää rakkauttaan julkisillakin paikoilla, siitä mä tykkään. Elämää vammani kanssa, se on hyvin tavallista, silti hyvin erillaista kun muiden.Elämä vammani kanssa on osa mua, välillä se on läjä paskaa, sivuvaunu joka ei koskaan irtoa.  Silti mieheni on minut valinnut ja minuun sitoutunut, se on parasta. Samoin minä,mä koen, että meillä on tämä yksi ihana elämä ja teemme yhdessä tästä elämästä sen parhaan mahdollisen.


Sit asiasta ihan toiseen. Meillä oli palaveri eilen vammaispalvelun työntekijän kanssa. Tunnit kartotettiin uudestaan sekä kaikki meijän tilanteeseen liittyvä. Palaveri meni ok. Mehän jatketaan Leon kanssa vielä vuosi kotona ja katotaan sitten jos mun vointi sallii niin työkyvyttömyyseläkkeen päälle jos lähtis töihin. Mullahan on onneksi koulutus, mut katotaan mihin tieni vie töiden suhteen, mut ehkä jotain pientä sit ens vuoden jälkeen. Leolla alkaa kerho ens vuonna kaksi kertaa viikossa niin mulla on aikaa sitten alkaa harrastamaan meijän koiran kanssa vähän enemmän vapaehtoishommissa ennemmän. Ens viikolls vähän jouluostoksille ja Leon syntterijuttujen hankintaan. 


<3:Tuoliapina

Kommentit

  1. Ai miten ihanaa on lukea tätä blogiasi ja teidän yhteistä elämää. Karsastaminen on tuttua juttua etenkin valokuvissa minäkin siis viihdyn kameran linssin kuvaajan puolella enemmän juuri sen karsastuksen takia. Moni ei myöskään tajua sitä että tekstiä kirjoittaessa tietokoneella tai muutenkin voi tulla kirjoitusvirheitä kun silmä ja käsi ei toimi niin kuin tavallisesti näkevällä. Minulla on kehitysvammainen ja liikuntarajoitteinen pikkusisko joka on jo aikuinen ja itsekkin olen siis istunut lasten altaalla uimahalleissa (viimeksi muutama viikko sitten) ja tehnyt kaikkea muutakin kivaa hänen kanssa yhdessä ja se on monen mielestä noloa ja lapsellista. Meitä katsotaan useasti kaupungilla ja kaikkialla, mutta olen kasvanut sen kanssa niin en enää välitä. Minun mottoni siihen on: Katsokoon jos hän tulee onnelliseksi siitä. Ole vain oma itsesi ja älä häpeä itseäsi. Luulen että Leo ei ajattele sinua koskaan nolona vaan se on hänelle niin luontevaa. Olet kuitenkin hänen äitinsä ja varmasti oppii rakastamaan erilaisuutta. Niin minäkin opin siskoni myötä hyväksymään erityslaatuisia ihmisiä ja nyt minulla on kavereita jotka ovat kehitysvammaisia ja sokeita. Ei se minua haittaa ollenkaan. Oikein ihanaa joulun aikaa teille.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit