TAPPAVA SOME

Tein äänestyksen instassa, että jatkanko blogin muodossa, vai tekisinkö podia. Podi voitti äänestyksen, mutta se on kuitenkin vielä vaiheessa. Tää blogin kirjoittaminen on kuitenkin tosi iisiä ja terapeuttista hommaa. Sain tänään tietää, että pääsen äitiyspolille seurantaan loppuraskauden ajaksi. Tää on siis tosi hyvä, tällä turvataan mun ja vauvan vointi. Olin Leonkin aikaan, mutta ei se ikinä itsestäänselvää oo että sinne pääsee. 

Viikonloppuna tehtiin päätös Henkan kanssa, ettei näytetä lapsien kasvoja enään somessa. Siihen kuuluu tämä blogikin. Mulla on ollu päätöksen jälkeen vapautunu olo. Kiusaaminen on nykyään niin suurta, että haluun suojella mahdollisuuksien mukaan omiani. Tuun näyttään samallalailla arkee ja kaikkea meidän elämästä sillä erolla vaan, ettei kasvoja enää näy. Ajatellaan tässä myös lasten itsemääräämisoikeutta. Mä oon huomannu, että some on ns. vaarallinen paikka, ja ihmiset laukoo siellä mitä sattuu, eikä kukaan voi todellisuudessa tietää, miten vastapuoli kommentin ottaa. Kukaan ei koskaan tiedä, mitä ihminen käy läpi elämässään. Siks nää ajatukset saa monesti kyyneleet silmiin. Oon itsekkin tosi kärkäs tuomaan omia mielipiteitä ilmi, mutta yritän tehä sen aina niin, että siitä ei toiset loukkaannu. Somemaailma on sellanen, että toisaalta siellä saa sanoa ihan mitä vaan kelle vaan, mutta toisaalta taas ei sitten yhtään mitään. Tuun olemaan tosi tarkka lasten kans siitä, ettei ne tuu käyttämään somea, vasta kun ikärajojen puitteissa. Eikä kännykkää tarvii ennen kouluikää, eikä välttämättä sillonkaan, koska on kellopuhelimet. Ja jos saavatkin puhelimen, niin nettiä siihen ei laiteta liian aikasin. 

Mun lapsuudessa ei ollu somea, luojalle kiitos siitä. Sillon pelattiin ja leikittiin ulkona, oli ihan sama mikä ilma. Käytiin aina pimpottamassa ovikelloa, että "alakkonää mua?". Joskus tuntuu siltä, että voi kumpa omatkin lapset oisivat saaneet elää sen lapsuuden. Toki omassakin lapsuudessa on varmasti ollut omat haasteet ja pelot, mutta ei se tämmöstä luokkaa ollu. Me ei tulla kasvattamaan lapsia pumpulissa, mutta tiedostetaan somen vaarat. Vähän aiheesta toiseen, mut tästä hyvä esimerkki on: katotaan Leon kanssa ainoastaan aamu pikkukakkonen ja illan pikkukakkonen, ja välillä Leo ei jaksa näitäkään kattoa kokonaan, mikä on siis tosi hyvä. Leo saattaa kesken ohjelman sanoa, että nyt ollaan katottu jo pitkään, sammutetaan telkkari. En myöskään anna kattoo pelkkää kännykkää, jos katotaan kännykästä jotakin, se aina yhistetään telkkariin. Se on muunmuassa silloin, kun viikonloppuna ei tuu pikkukakkosta. 

Oon tosi pöyristyny siitä, että jotkut Leon ikäiset muksut saa kattoo iltapalalla youtubea, että syö paremmin, tai saa sänkyyn tabletin, että nukahtaa paremmin tai välttää iltakiukun, Mä taas oikeesti tykkään siitä, kun Leo osaa näyttää tunteet, ja saa harvasen päivä kiukkuja, jotka ei aina ole niin pieniä. Kiitoksena siitä Leo rauhottuessaan saattaa sanoa, et kotona saa näyttää kaikki tunteet. En todellakkaan piä itteeni täydellisenä äitinä eikä semmosta kuvaa oo tarkotus maalata, mutta voin ihan rehellisesti sanoo, et meillä on todella tiukat rajat, jota noudatetaan. Mutta rakkautta on taas sitäkin enemmän. Mulla harvoin menee itellä tunteisiin kun Leo kiukkuaa. Tykkään käsitellä Leon kanssa asiat kysellen juuri että mikä kiukuttaa tms. Tykkään myös siitä, että Leo ossaa nykyään sanottaa, että mikä on ollu päivässä kivointa ja mikä ei. Hän nukahtaa ite, ja rutiineiden hyvä puoli on se, että Leo on 4kk ikäisestä asti nukahtanu ite. Käyn kuitenkin juttelemassa hetken ja hippuuttamassa, sen jälkeen menee hetki, niin se on unessa. Nää kaikki voi tietenkin muuttua sittenkun pikkuveli syntyy, ja oon myös valmistautunut siihen, ja kaikkeen muunlaiseen katastrofiin, mutta se kuuluu elämään. 

On ollu jo pitemmän aikaa semmonen someviha/suru. Mä oon yleensä semmonen, että mä analysoin ja mietin liikaa asioita, ja jään jumiin niihin. Eilisen päivän tapahtumat ei auta yhtään tätä tunnetta. Tämä vaan vahvistaa sitä, että somekäyttäytyminen ja kiusaaminen on mennyt liiallisuuksiin, eikä siihen todellisuudessa pystytä puuttumaan. Ottamatta tekoon sen suuremmin kantaa, mutta lasten hätä näkyy väärällä tavalla, eikä lapset ymmärrä teon lopullisuutta. Yksikin kiusaamistapaus on liikaa, eikä mulla oikeen ole sanoja tähän, muutakuin  se, että oon äärimmäisen surullinen ja pettynyt tähän tilanteeseen. Lasten puhelinkäyttäytyminen, some, yksinäisyys ja kiusaaminen ajavat luultavasti tähän käsittämättömään tekoon, että aina pitää tapahtua jotain äärimmäistä, ennenkun reagoidaan. Nykyinen hallitus ja sen malli auta asiaa ollenkaan. Onneksi omat lapset on sen verran pieniä, etten joudu selittämään asioista, joista en itsekkään ymmärrä yhtään mitään. Oman työni kautta kyllä lapset on lähellä, ja koen äärimmäistä surua siitä, että lapset joutuu ees miettiin, että miksi ja mitä tämä tarkottaa. Päätän tekstin tähän, piste.

<3 Tuoliapina