RUTIINIT PELASTAA

Nyt ehdin kirjoittaa, kun molemmat lapset nukkuu. Viime viikonloppuna oli ristiäiset Oulun tuomiokirkossa, ja kuopuksemme sai nimen Samu Adam Mikael, ja isänsä sukunimen tietenki. Tämä viimeinen reilu pari kuukautta on menny tosi hyvin. Samu nukkuu samallalailla kun Leo pienenä, siinä asiassa ovat minuun tulleet. Lapset tasapainottavat toisiaan, kun toisella on enempi virtaa, ja toinen ihmettelee elämää eikä oo kiire mihinkään. En vois olla onnellisempi. Noin kuukausi sitten perustin oman podcastin, Elämää rajoitteiden kanssa- podi. Se löytyy spotifysta podin nimellä. Teen kerran viikossa sinne aina jakson, blogia kirjoittelen kerran kuukaudessa. Mun haave on vielä opiskella yks ammatti itelle, ja blogi ja podi tukee sitä haavetta. Kerron lisää haaveesta myöhemmässä vaiheessa.

Mun liikkumiskyky on parantunut huimasti, pystyn jo sisällä kävelemään kivutta seinistä tukea ottaen. Se on mun mielestä tosi hyvin tässä vaiheessa. Ainoa mitä vielä ootan, on että kihlasormus menee sormeen. Usko on kova että se kohta sujahtaa. Leon tutkimukset ovat jo hyvässä vaiheessa meneillään. Oon tosi ilonen, että päästiin näinkin aikasin avun piiriin. Vaikka jokseenkin se on raskasta itselle käydä syntymästä tähän päivään kaikki läpi, mutta mitäpä en tekis lasteni hyväksi. Eilen sain taas varmistusta siihen, että on hyvä olla niissä tutkimuksissa, koska Leon käytös antoi viitteitä siihen, että hän tarvitsee jeesiä. En muista, oonko kertonut, mutta Leo sai myös kymmenen kerran toimintaterapian, joka painottuu päiväkotiin. Terapeutti käy myös muutaman kerran kotona. Hiljaa hyvä tulee. 

Samun kanssa ku ollaan oltu liikenteessä, niin saan taas samanlaisia katseita kun Leon ollessa pieni. On se niin ihmeellistä edelleen, kun pyörätuolissa olevalla on pieni vauva (huomatkaa sarkasmi). Kokonaisuudessaan meijän arki menee hyvin, ei mitään erikoista. Oon saanu luotua hyviä rutiineja Samullekkin, ja pyrin ite myös lepäämään silloinkun Samu nukkuu. Tätä ois pitäny enempi vaalia myös Leon ollessa pieni. 

Molempien sukulaiset on ollut tosi onnellisia meidän puolesta, ja tarjonneet apua. Oon kyllä yleensä ottaen huono ottaan apua vastaan, mutta kuitenkin oon tosi kiitollinen tarjoamisesta. Oon hyvin tarkka siitä, että miten Samun kanssa ollaan, enkä oo halunnu antaa sitä vielä yksin hoitoon pitkäksi aikaa. Haluan luoda kiintymyssuhteen itse häneen. Yleisesti ottaen mua ihmetyttää kaikenlaiset kilpailuasetelmat siitä, että mulle on välillä tullu tunne siitä, että kilpaillaan lasten huomiosta, erityisesti nuoremmaisen. Huomaan sen, että Leo jää vähän paitsioon, vaikka sen pitäis olla nimenomaan toisinpäin tai tasavertaisesti. Itse pyrin huomioimaan Leon ja Samun tasavertaisesti, ja juuri siksi mustasukkaisuutta ei ole esiintynyt toistaiseksi paljoa. Kun rutiinit väistämättä rikkoutuu silloin kun ei olla tutulla maaperällä, niin se aiheuttaa kitkaa ja aiheuttaa ongelmia, joita joudun monesti korjaamaan kotona viikkokausia. Olen sellainen, että jos jotain sovitaan ja tässä tapauksessa säännöt ovat todella tarkat, ja Leon tutkimusyksikössäkin sanottiin, että säännöt pitää olla kaikilla samat, ja rutiinit auttaa tässä eteenpäin. Taas on tunne ettei malttaisi lopettaa, mutta pakko siirtyä seuraavaan tekemiseen. Kiitos kun luette tätä ja kuuntelette podia. 

<3 Tuoliapina