SEKSILLÄ ON SEURAUKSENSA

Tänään on kyllä kuohunnut tunteet, ja mulla ei vaan ymmärrys riitä. Oon siis ite käyny henkan kanssa yksityisellä rakenneultrassa, kun mun luonteella en jaksa odottaa yli huhtikuun puoleen väliin. Ultrassa selvis, että saadaan poika. Se oli mun ensimmäinen intuitio, joka kylläkin vaihteli, kun raskaus on niin erilainen edelliseen verrattuna. Poika on erittäin tervetullut ja toivottu. Tänkertainen teksti pyörii tän aiheen ympärillä hyvin pitkälti. 

On vaikee kuvailla tunteita sanoiksi, oon koko päivän pyöritellyt tätä mielessäni. Mä en voi ymmärtää, että miten ihminen joka on raskaana ja on halunnut lasta, niin rakenneultran käytyään tuo ilmi todellisen pettymyksen lapsen sukupuoleen. En puhu itsestäni, mutta olen lukenu, miten pettymys on tosi suuri, eikä siitä päästä oikein yli, ja sukupuolen kuultuaan pystytään ignooraamaan vauva kokonaan. Sanotaan suoraan myös, että ei haluta kuulla enää edes vauvan liikkeitä, ja muuta yhtä järkyttävää. On käsittämätöntä, että ihminen joka harrastaa seksiä ja tietää sen seuraukset, ja on vielä toivonut lasta, niin tämä tulevan äidin reaktio on tämä. Mielestäni hormonejakaan ei voi tällaisesta syyttää. Vaikken ole uskovainen, silti ajattelen, että jokainen lapsi on lahja, oli se mitä sukupuolta tahansa, terve tai vammainen. Miten ihmisillä on sydäntä sanoa noin, ja itsekkäästi miettiä vain omaa halua. Tiedän monia jotka taistelee tullakseen raskaaksi hoidoilla tai muilla keinoilla, ja mielestäni edellämainittu ajattelutapa on todella kiittämätöntä. Moni ajattelee niin, että  tämmöisetkin tunteet kuuluvat raskauteen, ja raskaushormonit voivat tehdä tepposet. Mutta mun ajatusmaailmassa tällaisille ajatuksille ei ole sijaa. Mietin monta kertaa yleensäkkin sitä, että sellaiset ihmiset joilla on hankala elämä esimerkiksi huumeidenkäyttäjät, raskautuu helposti kun taas sellaiset ketkä kovasti haluavat raskautua ja elämäntilanne olisi optimaalinen, eivät saa lasta. Se on niin väärin.

Mä toivon että en törmää enää tällaisiin ajattelijoihin. Toivoisin vaan, että ihmiset osaisivat arvostaa sitä mitä heillä on, ja käyttäytyisivät niin. Vai tähänkö sitä ollaan menty, kun nykymaailmassa ajatellaan, että on vain henkilöitä, ja saa olla mitä haluaa. Mun maailmassa on ainoastaan tyttö ja poika sekä nainen ja mies. Sitten isompana lapsemme voi miettiä miten haluaa ajatella. 

Mähän sanoin, että mulla on kuohunnut tunteet, niin on myös toinen aihe, mistä halusin kirjoittaa. Mulla on siis vammani takia henkilökohtainen avustaja arjessa, että saamme pyöritettyä sitä mahdollisimman normaalisti ja meidännäköisesti eteenpäin. Avustajatunnit kartoitetaan aina tarpeen mukaan. Nytkun meidän tilanne muuttuu, niin minun vammaispalvelun työntekijä tulee kotikäynnille, ja tämä on täysin ymmärrettävää. Esikoisen aikaan riitti oma sana avuntarpeesta ja henkilökohtaisen avustajan tuntimäärästä. Nyt yhtäkkiä vammaispalvelun työntekijä pyytää tai oikeastaan vaatii lääkärin lausuntoa, mikä ei siis millään tavalla auta asiaa, koska minulla ei ole hoitavaa lääkäriä taikka hoitokontaktia muuhun kun yleiseen terveyskeskukseen. Naurattavinta tässä on se, että he ensimmäisenä pyysivät, että mun täytyy hankkia lausunto neuvolasta. Eihän se millään tavalla liity tähän. Soitin sitten hyvinvointikeskukseen, ja olivat samaa mieltä kanssani siitä ettei lausuntoa voi tehdä, koska hoitavaa lääkäriä ei ole. Kuntoutussuunnitelma on kuitenkin voimassa, ja kaikki me olemme sitä mieltä että se pitäisi riittää. Mutta vammaispalvelu on yllättäen eri mieltä. Palaveri on huhtikuussa, ja minulta vaadittiin lausuntoa ennen sitä. Kyllähän kaikkien järki sanoo, etten ehdi sitä siihen mennessä saada. Vammaispalvelun työntekijä vielä oikein antoi ymmärtää viestissä, että on sitä minulta jo pyytänyt pidemmän aikaa. Sitten kun hoksautin häntä että viestiä ei ole tullut, niin hän vastaa "oho oli jäänyt luonnoksiin." Niin epäammattimaista toimintaa. Ja jos nyt joku siellä miettii, että pohteen takia kaikki muuttunut, se on totta, mutta ei se mikään syy ole vaatia älyttömyyksiä. 

Kirjoitan tosi avoimesti täällä, mutta avustajatuntini ja sen määrä ei kuulu kellekkään. Mutta sen voin sanoa, etten ikinä vaadi liikaa vaan tarpeen mukaan. Eli en tule kirjoittamaan päätöksenkään jälkeen siitä, paljonko niitä minulle myönnetään, ja miksi. Haluan vetää sen takia tällaiset rajat, koska tarve on jokaisen henkilökohtainen niinkuin itse apukin. Elämä on ainutkertainen, joten yritetään elää se omia ja toisten arvoja kunnioittaen kuitenkin niin, että kaikilla olisi mahdollisimman hyvä olla.

<3:llä Tuoliapina